Perinteiset vuodenvaihdelöpinät

Vuoden ensimmäisessä postauksessa vissiin kuuluu päivitellä ilotulituksia ja käydä itsensä kanssa jonkinlainen tavoite-ja kehitekeskustelu.

Taas on vuosi vaihtunut seuraavaan ja ei voi kuin ihmetellä miten äkkiä tuo 2013 hurahti, aivan hirveän äkkiä. Vuosi 2014 valkeni tänään pilvisen harmaana ja ankeana. Ankeana lähinnä siksi, että aamulenkeillä kävellessä tienposkia koristivat taas kerran valtavat määrät roskaa ja lasinsiruja, muistuttamasta eilisestä räiskinnästä.

Lunalla oli eilen kovin rankka päivä. Miten ehdinkin jo kuvitella että tänä vuonna pääsisi helpommalla kun on kunnon tropit valmiina. Se sai viikon etukäteen hevosille tarkoitettua Easy-Now kivennäisvalmistetta, aamulla tryptofaani-valeriaana-paukun ja 2 annosta Xanoria, ansimmäisen kolmen aikoihin ja toisen kahdeksan pintaan. Iltapäivällä se olikin aika uninen ja hiljainen, mutta kun kuuden maissa ensimmäiset paukut poksahti, silmät levisi lautasen kokoisiksi ja se alkoi oitis läähättää ja pyöriä ympyrää. Tuuppasin sen Lakun häkkiin jossa oli viltit ja kaikki päällä (siellä se on pari ukkoskuuroa viettänyt), mutta ei mennyt kuin 5 minuuttia, niin se oli hajottanut häkin oven ja yhden seinän ja jollain ihmeen konstilla saanut sen metallisen alusen sieltä pihalle. Seuraava osoite valkkarille oli sitten kylppäri, ja sielläkin sai kyytiä ensin ovi ja sitten oven eteen suojaksi nostettu puuportti. Siellä se silti loppuehtoonsa vietti riehumassa. Välillä kävin katsomassa ettei ole loukannut itseään tai tuupertunut sydänkohtaukseen. Ja oli se surkea näky. Häntä koipien välissä, pienessä kyyryssä, jäykkänä, silmät verestävänä, kieli metrin verran ulkona ja kauhea puuskutus. Niin että eipä ollut rauhoittavistakaan juuri apua. Tai toisaalta, mitähän se sitten olisi ollut ilman niitä...

Laku otti onneksi homman iisisti, ei se oikeastaan regoinut pommeihin mitenkään, vaikka meilläpäin koko naapurusto tulitti sydämensä kyllyydestä rahojaan taivaalle koko illan. Lenkit oli heitetty jo hyvissä ajoin, ja alkuillan se veteli sikeitä kun katselin telkkaria. Myöhemmin annoin sille iltapuhteeksi kunnon puruluun. Puolenyön paukkeistakaan se ei juuri välittänyt, vähän nosti päätään jos ihan talon vieressä räjähti joku isompi pommi. Yhdentoista nurkilla oli pakko päästää se pissalle, mutta ihan normaalisti sujui tämäkin. Toimintaleffat kyllä pauhasi koko ehtoon, että ne edes vähän peitti pahinta meteliä. Hirveän ihanaa, pakko nimittäin myöntää että pikkuisen jännitti jos Lakuakin pelottaa raketit. Ja kun tuo oli täällä ihan älytöntä tulitusta, ei mitään pientä pauketta.

Sitten se Take-osuus. Kahvit keitin asiaankuuluvasti, viinerit puuttuu.

Valkuainen:

Lunan osalta kaavailin viime vuonna näihin aikoihin starttaavani tokon voittajaluokassa kesällä / syksyllä ja jatkavani jälkeä ja hakua harrastelumielessä sekä käyväni agilityssa silloin tällöin. Noh. Voittajaan ei sitten menty vielä. Kevät meni treenien osalta vähän pieleen noiden mahajuttujen takia, ja kun se puoli saatiin reeraan, painittiin tunnetilaongelmien kanssa. Kunnolla on päästy itse liikkeitä treenaamaan vasta loppusyksystä. Haussa en muista käytiinkö ehkä kerran, pari alkuvuonna. No, se nyt ei ole mikään meidän laji varsinaisesti ollutkaan, kunhan on muun porukan mukana käyty metsässä hyppimässä kun se on ollut valkuaisen mielestä niin kivaa. Sama homma agilityn kanssa. Paitsi että mahdettiinko käydä tänä vuonna kuin kerran tai kaks kirmaamassa ympyränmuotoista rataa. No mutta jälkeä väännettiin ihan tosissaan ja kehitystä tuli kyllä kovasti, enemmänkin kuin mitä odotin. Siihen olen hurjan tyytyväinen. Ja tokoliikkeetkin rupesi jo loppuvuotta kohden muovautumaan aika kivasti.



Vuoden 2014 osalle nyt siis uudemman kerran tavoitteeksi päästä sinne voittajaluokkaan. Keväällä olisi ihan oikeasti suunnitelmana ilmoittautua kokeisiin. EVL:stä en sano vielä mitään, mutta periaatteessa sellainen ajatus oli että koularia ehkä en lähde voittajasta kaivelemaan, vaan sitten kun joskus se ensimmäinen ykkönen rapsahtaa niin loikkaan erikoisvoittajaan sitten suoraan. Mutta se voi olla että sitä päivää saa sitten odotella. Katsellaan miltä näyttää. Jäljen osalle pirusti treeniä alkukauteen, käydään läpi koerutiineja ja annetaan liinaa. Ja loppusyksystä olisi sitten ajatus käydä kokeilemassa onneaan FH1-kokeessa. Katsotaan kuinka paputiimin käy tosipaikan edessä.



Pikkumusta:

Lakun menneen vuoden tavoitteena ei ollutkaan muuta kuin syntyä onnellisten tähtien alla ja kotiutua porilaisiin maisemiin, ja sitten alkaa tutustua palveluskoiralajien ihmeelliseen maailmaan. Vuosi sitten tähän aikaan en edes vielä tiennyt pojan olemassaolosta, mutta beauceroninpuutostila oli kyllä vakava. Odottelin sormet ristissä mahdollisuutta omaan, Tomeraan  sellaiseen. Maaliskuun toinen päivä se sitten tapahtui, sain sähköpostia otsikolla 'Pentuja', ja heitin ehkä parikin kolmoisvolttia ja kärrynpyörää silkasta ilosta (tai yritin ainakin). Huhtikuun puolivälissä neljäkiloinen, musta, pieni, vähän totinen pallero sitten matkusti kotiin ja osoittautui vielä hurmaavammaksi otukseksi kuin mitä osasin kuvitella. Vuoden aikana se on tuonut niin valtavasti iloa, onnea ja hymyä huulille että sitä voisi melkein väittää terveysvaikutteiseksi koiranpennuksi. Kulunut vuosi kun muilta osin ei ehkä ollut kaikista helpoin sellainen. Mutta onni on oma Lakutin.

Ensi vuodeksi ei pojalle ole vielä mitään koekäyntejä suunnitelmissa, mutta treenaillaan ahkerasti, kevättalven painotus tottiksessa ja sitten taas jälkeä, puruissakin olisi ajatus jatkaa keväällä. Perusliikkeitä otetaan haltuun askel kerrallaan, jäljelle roiskastaan esineet ja yritetään tuottaa vähän rauhaa ja keskittymistä sinne pellolle enemmän. Jossain kohtaa olisi tarkoitus käydä ainakin lonkka-ja kyynärkuvissa Kankaanpäässä, luultavasti syksyllä.

Että ei kai tässä sitten sen enempää lätinää tarvita. Vuoden ekat treenitkin tuli jo vedettyä, kävin Lakun kanssa Tupalan kentällä touhuamassa päivällä, otin hiukan seuraamista, jäävät aidan vieressä, pari luoksetuloa ja eteenlähetyksen. Nuoriso paukutti jämä-pommejaan jossain etäämmällä, mutta emme häiriintyneet moisesta. Lunan jätin suosiolla kotiin, se saa tasailla stressikäyriään nyt muutaman päivän ennenkuin sen tarvii taas käyttää aivojaan sen enempää.

Vuoden viimeisiä treenejä ja pakollinen tavoitelätinä

Lyhyesti viimeisimmistä treeneistä: Hakuilu on ollut joulutauolla. Tokossa on harjoiteltu kaukojen maahan-seiso-vaihtoa toistaiseksi ilman välimatkaa, mutta saan sentään jo seistä. Liikkeestä istumista on palauteltu mieleen. Häiriötreeniäkin on otettu muiden koirien kanssa ja paikkamakuuta "valekäskytyksellä" (lyhyesti: goutsi yritti saada Lunaa nousemaan ylös ja palkkasin kun ei totellut). Lisäksi metallinoutoa on tehty vaihtelevilla palkkauksilla. Agilityäkin käytiin muistelemassa kertaalleen.

Vuosi lähenee loppuaan ja ilmeisesti kunnon treenaajan pitäisi vähän summata ja analysoida älyllisesti saavutettiinko tavoitteet harrastuksissa ja ehkä jopa miettiä uusia tavoitteita seuraavalle vuodelle. Noh. Voisin tietysti lukaista vuoden takaisesta postauksesta mahdoinko sinne mitään fiksua tavoitelöpinää kirjoitella, mutta luotetaan nyt muistiin.

Ajatuksena viime tammikuussa oli, että vuonna 2012 tulisi korkattua tokon avoin luokka ja saavutettua siellä ainakin yksi ykköstulos sekä läpäistä BH-koe. Agilityä ja hakua oli into päästä kokeilemaan ja läpi suven jäljestää pirusti. No, jälkiä kyllä poljettiin aika ahkeraan, oiskohan neljä-viisikymmentä jälkeä kaikkiaan tullut tehtyä (nämäkin on kyllä jossain ylhäällä). Tahtia vähän hidasti loppukesän ja syksyn toivoton märkyys. Pituuksissa päästiin 300 askeleen tuntumaan, kulmia harjoiteltiin paljon ja lisäksi serpentiinejä, tyhjiäkin ilmestyi tänä kesänä jäljille jo 10-12 askeleen sarjoissa.

Agilityä aloiteltiin Reijan avustuksella ja käytiinhän me kesällä pari kurssiakin. Tähän lajiin kipinä ei ole niin kovin iskenyt että kisaaminen kiinnostaisi, mutta onhan se mukavaa vaihtelua tottiksiin. Helppoja ratoja saadaan jo vähän tehtyä, pari perusohjauskuviota opeteltu ja kaikki esteet on tulleet tutuiksi, toiset paremmin ja toiset vähän heikommin... Keppeihin ei olla sen enempää paneuduttu vaikka tomerana akkana semmoiset itse sahailinkin takapihaharkkoja varten. Ollaan siis pitäydytty melko lailla mukavuusalueella tässä lajissa ;)

Haku aloitettiin kesällä ja mukavaa puuhaa sekin. Intoa lisäisi se, jos voisi suunnitella oikeasti kisaavansakin lajissa joskus. Noh, ehkäpä siihenkin vielä mahdollisuus tarjoutuu aikanaan, esimerkiksi jonkun mustanpuhuvan ranskalaispaimenen kanssa... ;) Hih. Luna on kyllä viihtynyt hakutreeneissä ja aika hyvin käyttääkin nenäänsä. Haukkumalla ilmaisuakin on harjoiteltu. Rahkeet riittää toistaiseksi muutamaan haukahdukseen. Mukavalla porukalla kerrassaan mainio laji. Näin ilmojen kylmetessä on panostettu eväspolitiikkaankin huolella ja hakuilun lomassa on nautiskeltu kahveja, kuumia mehuja ja leipomuksiakin. Mahtaako kesän koittaessa olla jo kunnon piknikvarustus mukana ja koirat treenataan jahka syömiseltä keriitään...

Tokon osalta tavoitteet suorastaan ylitettiin, avoin luokka korkattiin keväällä, ja itsenäisyyspäivänä saatiin TK2, avoimen kokeita tuli yhteensä 6 kappaletta, kolme ykköstä ja kolme kakkostulosta. Tämän jälkeen onkin sitten vähän viritelty voittajaluokan liikkeitä alulle.

BH-koe meni hienosti läpi kesäkuun alussa. Pakko sanoa että tuohon suoritukseen olin kamalan tyytyväinen. Luna oli aivan mahtavalla asenteella mukana ja tottisteli tosi upeasti.

Eli aikas hyvin meni kulunut vuosi. Harmia on aiheuttanut vain tuo neidin hermorakenne ja pahentunut ääniarkuus, jotka kyllä kieltämättä hankaloittaa treenaamista aika tavalla. Mutta näillä eväillä mennään mitä on annettu ja treenataan sen mukaan mitä nuppi kestää. Tarkoitus olisi kuitenkin lähtökohtaisesti se, että koiralla olisi kentillä ja metsissä kivaa.

Ensi vuodelle tokon osalta tavoitteeksi asetettakoon voittajaluokassa starttaaminen jossain kohtaa vuotta, ehdottomasti aikaisintaan kesällä, todennäköisemmin loppuvuodesta. Voittajassa haastetta on jo huomattavasti alempia luokkia enemmän niin liikkeiden vaikeustasossa kuin suorituksen kestossa ja vireenhallinnassakin, että kiirettä on turha pitää. Tuntuu kuitenkin mukavalta päästä harjoittelemaan aivan uusia liikkeitä ja treeni-intoa ei ainakaan puutu.

Jäljestystä jatketaan harrastusmielessä kevään koittaessa, samoin hakuilua. Agilityä sitten mielenvirkistykseksi johonkin väliin, mutta pääpaino Lunaatin kanssa tulee olemaan tokoilussa. Toivotaan että terveys ja päänuppi kestää ja saataisiin paljon hyviä treenejä aikaiseksi.

Uudenvuoden räiskinnän varalle on kaapissa arsenaali aseita, raportoin sitten silloin millä fiiliksillä vuodenvaihdetta on vietetty.
Loppuun vielä myöhästynyt joulutoivotus (kaikki teki tänä vuonna tämmöisiä tietokonekortteja joita jaettiin feispuukissa ja foorumeilla, niin tottakai määkin sitte tein omani):

Vuoden ensimmäiset tuuminnat

Eikös näin vuodenvaihteen nurkilla kuulu aina jollain tapaa summata kulunutta vuotta ja analysoida tai ainakin listata seuraavan vuoden tavoitteita...? Noh, viime vuoden tapahtumia taisin jo vähän taivastellakin pari tekstiä sitten, joten eipä muistella menneitä sen enempää.

Tämän vuoden tavoite-ajatukset ovat sopivan rennosti aseteltuja, eli mitään ryppyotsaista kireän pipon mentaliteettia ei tule olemaan tänä vuonnakaan, vaan mennään sen mukaan miten hommat sujuu ja yritetään parhaamme. Tokopuolella ajatuksena olisi korkata avoin luokka alkukeväällä ja tahkota siellä sen verran monta koetta että TK2 lohkeis. Katsotaan sitten ehditäänkö VOI-luokkaan vielä tämän vuoden puolella, välttämättä ei, koska siihen puskee sitten niin paljon uusia liikkeitä, joista ei ole vielä mitään aavistusta. Pk-kentillä pitäs sitten saada aikaseksi BH. Keväällä olis ajatus semmonen yrittää tahkota. Jälkikokeisiin ei vielä tänä vuonna ole mitään asiaa, mutta treenataan kovasti. Alkukesästä olisi tiedossa treenileiri jahka vaan mahdutaan mukaan. Ajatus olisi myös käydä MH-testissä, aikaisintaan keväällä. Lonkkia, kyynäriä ja silmiä kuvaillaan alkuvuodesta. Vetojuoksua koitetaan polkaista kunnolla käyntiin ja kehittää kuntopuoltakin sitten. Muuten jatketaan puuhailua entiseen malliin, treenaillaan ahkerasti ja koitetaan jollain tapaa pitää suunta eteenpäin. Saattaa kyllä tapahtua sellainenkin seikka, että Luna saa kaverikseen beussipojan (tai tytön) tämän vuoden aikana... Tämä kuitenkin ihan riippuu siitä, tuleeko sopivaa yhdistelmää. Aika pirun tarkkaa syyniä on nyt kyllä ollut. Kasvattajiin on tutustuttu ja tammikuussa olisi tarkoitus ajella paikan päällekin tervehtimään. Yhdistelmäsuunnitelmat hahmottuvat monella nyt alkuvuodesta tarkemmaksi kun saavat kaikki terveys- ja luonnetestitulokset kasaan potentiaalisilta jalostuskoiriltaan. Seuraillaan tilannetta...

Niin se vuosi vaan vaihtui taas, rakettien räiskeessä. Luna oli aamulenkillä vielä oma iloinen itsensä, mutta iltapäivällä kolmen-viiden välissä, kun varaslähtö-pommittajat oli jo liikkeellä, meni lenkkeily jänishousuilun puolelle. Mitään hillitöntä paniikkia ei ollut ilmassa, mutta jokaista pamausta Luna säikähti. Sisälle päästyään oli taas aika normaali, kuolasi vieressä kun tein ruokaa. Kokkaillessa vietin samalla yhden naisen bileitäni siinä ja luukutin kotiteatterista Sentencedin live-dvd:tä melkoisilla volyymeilla. Peittyipä rakettien äänetkin samalla. Illan edetessä paukuttelu lisääntyi, mutta Luna otti aika lunkisti sylissä leffaa katsellen. (Tuli vilkaistua Apinoiden planeetan synty, ihan huippu leffa pitkästä aikaa!) Ennen puoltayötä kaverit sai houkuteltua viihteelle ja Luna jäi Jarnon seuraan, yksin en olisi sitä tietenkään jättänyt. Oli se kyllä ilmeisesti pahimman pommituksen aikaan sisälläkin peloissaan ollut, kököttänyt jaloissa pöydän alla. Mutta rauhoittunut sitten taas aika pian kun oli ammuskelu hiipunut.

Tämä uudenvuoden pommitus sai kyllä taas miettimään koirien paukkuarkuus-kysymystä. Tuntuu vähän siltä, että säikkyminen alkaa olla paljon yleisempää kuin se, ettei koira välitä pamauksista. Mitään tilastotietoa tässä toki ei ole, mutta ihan siihen perustuen, mitä olen ihmisten kanssa puhunut ja lendistä lukenut, tuntuu että paljon useammin sanotaan koiran pelkäävän uuttavuotta ja ukkosta kuin että se ei pelkäisi. Aina saa lukea lehdistä vinkkejä miten käyttäytyä pelkäävän koiran kanssa, rauhoittavia valmisteita on myynnissä hyllyt pullollaan...  Aika surullista, ja kummaakin toisaalta. Minusta homman pitäisi mennä nimenomaan niin, että laukausvarmuus olisi normaali ominaisuus koiralla, nythän sitä on tullut ainakin itsen ihasteltua ihan kuin se olisi jokin poikkeava hyve. "Ai se ei pelkää ääniä, vaaau..." Mahtaako tämä nyt olla vain omasta suppeasta näkövinkkelistä tehtyä pähkäilyä, vai onko tuo paukkuarkuus tosiaan niin yleistä... Eetu pelkäsi niin ilotulitusta kuin ukkostakin, se läähätti, vinkui, vapisi kauttaaltaan, oksenteli ja ripuloi. Ja Luna yhtälailla säikkyy kovia ääniä, vaikkei vastaavalla tavalla paniikkia ilmennäkään ja toipuu nopeammin. Kaverien koirista tiedän pari-kolme jotka eivät ole moksiskaan, loput viettävät ukkospäiviä ja uuttavuotta peloissaan.Toki eroja pelossakin, toisilla vain häntä ja olemus hiukan laskee ja ehkä toiminta hetkeksi keskeytyy vain jatkuakseen taas, toiset taas ovat aivan paniikissa. Ja varmasti niitä pelottomiakin koiria löytyy kyllä Suomen maastakin yllin kyllin. Omalle kohdalle nyt näköjään on osunut näitä herkempiä tyyppejä sitten ilmeisesti.

Niin, jotenkin sitä vain ajattelee että normaalin hermorakenteen omaavan koiran ei pitäisi pelätä hysteerisesti paukkuja, kolauksia, räminöitä ja ryminöitä. Ei sen laukaus- ja äänivarmuuden pitäisi olla mikään erityisominaisuus minusta. Jalostusasioissa en ole perehtynyt kovinkaan moneen rotuun, mutta käsittääkseni aika harva esimerkiksi puhtaasti seurakoirarodun kasvattaja jättää terverunkoisen näyttelymenestyjän käyttämättä paukkuarkuuden vuoksi... Saatan toki olla väärässäkin, mutta vaikuttaa siltä, että aika monesti tuo ominaisuus jätetään huomiotta, jos koira on muuten terve ja "rodunomainen". Käyttö- ja harrastuskoirarotujen puolella syyni tuntuu kyllä olevan tarkempaa. Mitä virkaa olisikaan paukkuaralla metsästys- tai poliisikoiralla? Harrastuskäyttöäkin painottavat kasvattajat usein luonnetestaavat jalostuskoiransa vaikkei pakko olisikaan, ja pyrkivät äänivarmoihin koiriin. Poikkeuksia toki varmasti löytyy niin suunnasta kuin toisestakin. Varmasti on olemassa seurakoirarotujen kasvattajia, jotka valitsevat jalostukseen vain terveitä, hyväluonteisia ja normaalihermoisia koiria. Ja epäilemättä löytyy harrastuspainotteisista niitäkin, jotka jättävät ääniarkuuden huomiotta jos koiralla on muut seikat kunnossa ja pentuja olisi pakko saada.

Käsittääkseni tuo ääniarkuus on kuitenkin aika voimakkaasti (vaikkakaan ei ehdottoman) periytyvä ominaisuus. Lievempää arkuutta saa varmasti siedätettyäkin ja opetettua, mutta loputtomiin ei sekään toimi. Joku voi toki ajatella, että mitä sitten, jos koira pelkää muutaman kerran vuodessa kun ukostaa tai on ilotulitus, jos se muuten käyttäytyy normaalisti ja on terve. Niin, no, ehkä näinkin, varsinkin jos koira on hankittu lenkkikaveriksi ja seuraksi eikä esimerkiksi pk-kentille. Asian kanssa varmasti pärjää. Niinhän sitä pärjättiin Eetunkin kanssa. Mutta eikö kuitenkin olisi kaikkien kannalta mukavampi, jos se lenkkikaverikin voisi olla ihan rauhassa oli sitten juhannus tai uusivuosi. Kaikkien koirien ei tarvitse seisoa pelottomana omistajansa edessä humalaisen ryöstäjän hyökätessä eikä kaikenrotuiset koirat koskaan voi omata sotakoiran hermoja, eikä tarvitsekaan, mutta jotenkin sitä nyt vaan ajattelee, että tietty äänivarmuus olisi ihan suotava ominaisuus koiralle kuin koiralle.

Tämmöistä ajatelmaa tänään. Tämä kysymys heräsi siitä, kun pyöräilin kaverin luo puoli kahdeltatoista viime yönä. Vastaan hoippui pari humalaista ja poikaporukka raketeineen. Ja mies ulkoiluttamassa kultaista noutajaa. Koira nuuski lyhtypylväitä, kantoi tuulen riepottamia risuja ja kulki paukkeesta huolimatta häntä korkealla, eikä korvaansa lotkauttanut kovillekaan pamauksille (fillaroin siis hetken matkaa heidän takanaan, joten ehdin jopa seurailla hiukan). Melkein vaistomaisesti teki mieli pysähtyä hämmästelemään, että oho, eikö se lainkaan pelkää. Ja siinä sitten kaksikon ohitettuani aloin oikein miettimään tätäkin hommaa. Jotenkin jäi häiritsemään oletus, että tottakai koira pelkää ilotulitusta. Ja siitä nyt sitten tämäkin megalomaanisen pitkä vuodatus.