Pitkään arvoin, otanko Lunan mukaan vai en, mutta säätiedotuksen ukkospilvenkuvat sitten teki ratkaisun puolestani, että valkuainen jäi "mummolaan" hoitoon. Hyvä niin, sillä perjantaina jylisi ihan kunnolla, ja lauantaina ja sunnuntaina ammuttiin. Parka olisi vain suotta panikoinut itsensä läkähdyksiin. Hoidossa Luna oli kuulemma ollut kovin kiltisti ja käyttäytynyt kunnolla (paitsi remmilenkillä).
Perille Hauhoviin saavuttiin perjantaina iltapäivällä. Ukkospilvet kierteli taivaanrannassa ja jylisi uhkaavasti, mutta sadetta tuli niskaan lopulta vain hyvin vähän ja sekin illansuussa, kun oltiin jo lähdössä ajelemaan majapaikkaa Pöystilää kohti. Viihtyisämpiä ja siistimpiäkin majoituspaikkoja toki on tullut koluttua, mutta kyllähän tuolla yönsä nukkui. Ja pääsihän sitä sentään lämpimään järviveteen uimaan, se oli hauskaa. Sää oli helteinen koko viikonlopun, vasta sunnuntaina alkoi ripsiä vettä kun lähdettiin ajelemaan kotia kohti.
Lauantaina jakaannuttiin aamupäivällä jälki-, haku- ja tottisporukoihin ja suunnattiin treenaamaan. Itse pyörin lähinnä jälkipellolla Raine Holmin opissa. Tykkäsin kovasti, Raine oli mukava ja rento kouluttaja ja paljon tuli hyvää asiaa ja neuvoja jäljestyksen opetteluun. Lauantaina ajettiin Lakun kanssa 50 askeleen jälki, ja sain palautetta että ensinnäkin jäljet saisi olla jo selvästi pidempiä, ja että virettä voisi hiukan yrittää laskea esimerkiksi antamalla puolet ruuasta jo ennen jälkeä ja laittamalla jäljen alkuun isomman kasan evästä ja keskelle jälkeäkin välillä enemmän syömistä. Laku nuuskutti kuitenkin ilmeisen hyvin ja sai paljon kehuja. Lounaan jälkeen oli ohjelmassa pentutreffit Ipeleiden kesken. Saivat peuhata keskenään ja lisäksi isän omistaja Terhi leikitti penneleitä yksitellen. Iltapäiväksi olin ilmoittautunut peruutuspaikalle Jari Kantoluodon tottiskoulutukseen. Noh, meidän "tottis" nyt tietysti on vielä aivan alkeisharjoituksia, mutta siihen tulikin sitten varsin kirkas oivallus perusasennon opettelun suhteen. Eli pentua ei opetetakaan ottamaan katsekontaktia, vaan "kainalokontakti", jotta vältyttäisiin edistämis- ja poikittamisongelmilta myöhemmin. Kantoluotoa olisin kernaasti kuunnellut paljon enemmänkin, mutta aika vaan ei riittänyt kaikkeen kun mieli teki kaikkien eniten sinne pellolle. Illalla olikin sitten kaverina harvinaisen väsynyt beussinpoikanen. Vaikka jaksoi se sentään pienet rallit sisarusten Hurman ja Indin kanssa vetää ennen saunomisia ja grillailuita. Yöllä ei tarvinnut paljoa unta odotella varmasti kenenkään, itse ainakin simahdin oitis kun pään sai tyynyyn. Pakko on kyllä kehaista miten fiksusti sujui nukkumaanmeno mökissä koirien osalta: samassa tuvassa majoittui minä, Terhi ja Hurman omistaja Hanski, kaksi pentua häkeissään ja Hanskin vanhempi koira Myytti ja pentujen isä Argo vapaina. Ja ilman pienintäkään ongelmaa, vinkumista, haukkumista tai sähellystä. Koirat asettui rauhassa huilaamaan eivätkä edes yrittäneet melskata mitään.
Sunnuntaina suunnattiin taas heti alkajaisiksi jälkipellolle. Möhlin vähän sunnuntain ensimmäisen jäljen kanssa. Makupalat oli liian pieniä ja tein askeleet liian kevyesti (käytännössä kävelin), koska ymmärsin vähän väärin Rainen ohjeen kevyemmästä askelluksesta. Jälkiä ei siis tarvitse ruopia kuopalle asti hiki hatussa, mutta pennulle pitää silti vähän polkea enemmän varsinkin vaikealla alustalla (rutikuiva rehupelto), jotta maa rikkoutuu. Varsinkin kun Laku on jo tottunut aika voimakkaasti tarvottuihin jälkiin. Että niitä voipi vähän keventää vähitellen, mutta ei ykskaks yhtäkkiä, kuten sitten aamulla tein. No, vaikeuksia vähän oli, varsinkin kun virtaa oli aamupäivällä pennussa aivan hirveästi ja jäljestyksen aikana kävi vielä suora sivutuuli. Mutta kyllä sieltä jotain löytyi sentään. Välissä sitten syötiin lounasta, ja ehdittiin vähän rupattelemaankin ihmisten kanssa. Terhi auttoi Lakun leikityksen kanssa, ja suuntasin sitten vielä uudestaan jäljille. Talloin 80 askelta, nyt vähän fiksummin kuin aamulla. Lakullakaan ei ehkä ihan niin hurjasti ollut virtaa kuin aamulla, vaikka eipä tuosta touhusta intoa puuttunut nytkään. Pikkujätkä veti aivan pirun hyvin ja paransi jäljen loppua kohden kuin sika juoksuaan. Jäljesti jopa löysällä liinalla pätkän matkaa. Taas sai pentu kovasti kehuja, että aineksia löytyy kun vaan osaan viedä sitä eteenpäin... Yritetään parhaamme.
Kysyin siinä samalla, kun tilaisuus oli, Rainelta neuvoja Lunan jälki-ongelmaan, eli ääniarkuuden tuottamaan passivoitumiseen, lamaantumiseen jne. Siis kun sehän jäljestää myös tosi taitavasti, mutta hermot ei vaan kestä jos jostain kuuluu kovia ääniä, ja sitten se lopettaa hommat vallan ja jää tuijottelemaan ja pyrkii autolle. Kysyin että mikä tuossa tilanteessa olisi viisasta: pakottaa se jatkamaan, houkutella se jatkamaan, odottaa puoli tuntia että se itse tajuaa jatkaa vai nälän kautta pelata (eli ruoka vain jäljeltä, ja jos ei aja, niin ei syödä), vai mitä. Raine oli sitä mieltä että pieni houkuttelu ja kehuminen pienestäkin eleestä jälkeä kohti olisi paras keino, ehkä kevyt pakote, mutta ei niin että koira paineistuu enemmän. Mutta missään tapauksessa sitä ei saisi päästää autolle ja tilanteesta pois huonossa mielentilassa ja antaa sen itse päättää koska se tekee hommia. Eli koira saa tehdä itse ratkaisuja jäljellä kun se on aktiivinen, mutta passiivisuus ei ole vaihtoehto. Ja että ohjaaja päättää, milloin jälki loppuu, eikä koira. Ymmärrettävää kyllä, yritetään näillä eväillä ja katsotaan miten lähtee sujumaan. Lunan kanssa on nyt muuten tämän kevään / alkukesän jäljet menneet hyvin, mutta männä viikolla alkoi juuri ukkostaa (kaukana) kun ollin hakemassa sitä autolta, eikä tuo edennyt paalulta mihinkään ja sinnekin sai puoliväkisin raahata. No, ehkä ei olisi kannattanut edes lähteä yrittämään koiransa tuntien, mutta niin siinä sitten kävi että häntä koipien välissä laukattiin takakonttiin tärisemään. Tämä on aina vähän sellaista kiikun-kaakun ajattelua. Välillä mietin, onko tuossa Lunan kanssa harrastamisessa mitään järkeä kun se on noin vauhko, ja olen jo ihan valmis lykkäämään sen täysin kotikoiraksi, mutta sitten taas kun se piru on hyvinä päivinä niin mahdottoman etevä. Ja silloin kun mikään ei pelota, niin sen kanssa on hirmu kiva harrastaa ja hommat sujuu. Noh, näillä mennään ja katsellaan.
Ostin tuolle Lunalle nyt muuten jotain ihmeen kukkatippojakin sitten. Ajattelin kun vähän kaikki on jo kokeiltu, Serene-Umit, DAPit, Zylkenet, tryptofaanit, valeriaanat, kauranverso-uute, hevosille tarkoitetut rauhoittavat rehulisät, homeopaattiset valmisteet, ilman mitään vaikutusta, niin kokeillaan nyt sitten nuokin vaikken rehellisesti sanoen kauheasti jaksa noihin uskoa. Mutta eipähän tuo pullo kovin kallis ollut, katsotaan nyt. Seuraavaksi pyydän sitten eläinlääkäriltä kunnon rauhoittavat ilotulituspäiviä ja pahoja ukonilmoja varten. Nytkin toissapäivänä oli hirmu kova ukkonen ihan tässä päällä ja luulin että tuo valkkariparka saa sydänkohtauksen. Laku veti hirsiä eikä edes herännyt jylinään. Luna majaili sitten vierashuoneessa Lakun häkissä rajuilman ajan. Se itseasiassa varmasti viihtyi siellä ihan hyvin, kun häkin päällä on iso matto peittona ja vähän kattoa ja seinää turvana.
Leirin jälkeen kävin nyt molemmille parina päivänä ajamassa jäljet, ja hienosti meni kummallakin. Lakulle pidensin jälkeä nyt 110 askeleeseen, Luna ajoi noin 500 askelta, kulmia, serpentiiniä löytyi paljon ja ruokaa muutama pala jahtivahtipötköä sieltä sun täältä. Esineitä täytyisi sille nyt lähteä ihan kunnolla työstämään. Lakun eilisestä jäljestä varikset rosvosi ensimmäiset 15 askelta lähes täysin, mutta loppuosasta sentään löytyi ruokaakin.
Leirikuvia vielä loppuun:
 |
| Laku tekee tuttavuutta Dalin kanssa |
 |
| Pieni nenäpuuhissa. |
 |
| Akka kiskoo pois loppupalkalta. |
 |
| Pentupainia Seran kanssa |
 |
| Riepuleikkiä |
 |
| Dalin VEPE-valioitumista juhlittiin herkullisella kakulla. |
 |
| I-pentueen emä Jopo |
 |
| Ja isä Argo |
